Hämärä laskeutuu. Ensimmäinen tunne on pakokauhu. Pimeys voi luoda klaustrofobisen tunteen kun se sulkee sinut kuplaansa, jota ympäröi nimettömät kauhut. Katson ympärilleni viimeisen kerran ennen kuin täydellinen pimeys nielaisee maiseman. Istun selkä hieman kummelia muistuttavaa kiviröykkiötä vasten. Ympärilläni levittäytyy yksi Suomen kaukaisimmista kolkista, todellinen erämaa tuntureineen, jokineen ja järvineen. Tämä on Käsivarren erämaa-alue. Tämä on vanhaa Lappia. Viileä selkänojani muistuttaa myös siitä, että tässä kulkee Suomen ja Norjan raja. Istun Muurivaaran huipulla ja katson kuinka valo pakenee Norjan puolella olevien lumihuippujen taa. Edes kaukana Ruijan takana jäämeressä polskivan Leviatanin suomuista ei heijastu taivaalle tanssivia tulia. Tänä yönä tähdetkin uinuvat Pohjoisen syvässä hiljaisuudessa. Kuinka pieneksi ja nöyräksi ihminen voikaan itsensä tuntea, täällä ihmiskunnan etupiirien laitamilla, jossa valtaa pitävät taltioitua historiaamme vanhemmat voimat.
Hiljalleen kauhu alkaa laantumaan kun hyväksyy tosiasiat – pimeydessä ei ole mitään pelättävää. Pimeys on kuin tyhjä taulu, jonka tarina heijastelee pahimpia pelkojasi, jos päätät heittää järjen romukoppaan. Olen yksin keskellä erämaata, mutta tiedän tarkalleen minne olen matkalla. Ei ole siis syytä pelätä. Mutta mistä sitten olen tulossa ja miten päädyin tänne? Ehkä kannoillani roikkuva menneisyys saa minut pelkäämään. Se maalaa vikkelästi tanssivin vedoin siveltimellään myrskyn enteitä sinne missä on vain rauhaa ja sinisiä taivaita.
Mistä aloittaisin? Synnyin 80-luvun alku puoliskolla rakastavaan perheeseen. Aikakaudella, jonka aikana syntyi kosolti uusia metallimusiikin genrejä sekä ajatus siitä, että otsatukka on raju juttu. Minut kasvatettiin kunnioittamaan luontoa isäni ja vaarini opastuksella. Luonnossa vietettiin aikaa niin mökillä puuhastellen, kuin Keski-Suomessa virtaavien vesien ääressä perhostellen tai varhaisessa vaiheessa syntyneen tradition myötä Pohjois-Norjassa vaeltaen. Kuljimme rinkat selässä syrjäisten vuorten juurella levittäytyvään jokilaaksoon, jonne kuningas lohi nousee tuhansien kilometrien taipaleen takaa kutemaan. Se oli onnellista aikaa ja kykenen yhä palaamaan ajatuksissani noihin päiviin ja Langfjordelvalle. Muistan kaukana joen latvoilla, lähempänä taivaan kattoa ja joen alkujuuria, näkemämme suunnattoman porotokan. Se muistutti mittasuhteiltaan vaeltavaa muurahaisten armeijaa, jonka loputon virta jatkui kauas horisonttiin. Muistan Storfossenin raivoavat vesimassat, jotka kiirehtivät huteran riippusillan alitse kohti leiripaikkaamme. Tuli roihusi iloisesti illalla kun päivän saalista kypsennettiin sen äärellä. Olin tuolloin jo oikealla polulla, mutta aloin käydä levottomaksi ja jossain kohden etsiessäni identiteettiäni eksyin.
Mitä kauemmaksi kuljin luonnosta sitä suurempia harppauksia otin myös kohti todellista pimeyttä. En kokenut kuuluvani mihinkään ja etsin vimmatusti paikkaani urbaanissa ympäristössä. Aloin ahdistua, olin rauhaton ja paniikkikohtaukset tahdittivat elämääni. Aloin lääkitsemään huonoa oloani, häilyvää itsetuntoani sekä orastavaa masennustani alkoholilla. Enpä tiennyt tuolloin, että alkoholi veisi minua kuin pässiä narussa seuraavat kaksi vuosi kymmentä, joiden aikana masennukseni syventyisi vakavaksi ja elämäniloni hiipuisi yhtä olemattomiin kuin tähdet Muurivaaran yllä.
John Muirin mukaan ”Helpoin tie universumiin vie koskemattoman metsän halki.” Itse valitsin vaikean tien, vaikka valintani ei ollut tietoinen. Valitsin tien, joka vei minut läpi henkilökohtaisen helvetin. Läpi kaaoksen, jonka toimestani kidutettu mieleni minua varten järjesteli hyvin hataroista rakennuspalikoista. Uskoin maailman kääntyneen minua vastaan, vaikka todellisuudessa olin itse kääntynyt itseäni vastaavan. Olin myrkyttänyt mieleni järkkymättömällä pessimismilläni, enkä nähnyt ulospääsyä kurimuksestani. Voitanee sanoa, että ensin piti löytää oma pohjani ennen kuin kykenin nousemaan ylös. Vanhan minän piti kuolla, jotta uusi saattoi syntyä. Piti päästä eroon tuhoisista ajattelu- ja toimintatavoista sekä kaavoista, jotka toistivat itseään. Korona pakotti minut niin kuin monet muutkin pysähtymään. Minulle se tarjosi mahdollisuuden itsetutkiskeluun ja muutokseen. Tämän myötä löysin uudelleen luontoyhteyden ja uutta voimaa taisteluuni. Rakentaisin vahvemman ihmisen, johon voisin tutustua ja jonka kanssa voisin kulkea rauhallisin mielin tällä uudella polulla. Polulla, joka todellakin kulkee koskemattoman metsän läpi ja kohti universumia, jonka näen nyt olevan täynnä lukemattomia mahdollisuuksia. Jopa keskellä pimeyttä näen aina valon pilkahduksen, olkoonkin se sitten kaukaisuudessa Norjan rajavartion tuvan ikkunassa välkehtivä myrskylyhty. ”Nouse ylös ja jatka matkaa.” sanoo tuttu ääni sisälläni. Lauseesta on muodostunut jonkinlainen mantra.
Havahdun alempana laaksossa villisti tanssivien tulikärpästen liikkeeseen. Siellä vaeltajat etsivät otsalamppujensa valossa tietä läpi loputtoman kivisen labyrintin kohti Saarijärveä. On noustava ylös, sytytettävä otsalamppu ja aloitettava pitkä taival, joka kulkee halki uinuvien jättien valtakunnan kohti Haltia. Siinä samassa kun sytytän otsalamppuni tunnen tutun kipinän lämmittävän rintaani. Edessäni on kaunis matka kuljettavana ja lukemattomia seikkailuita, jotka saan kokea vain koska uskalsin lopulta kohdata itseni.
Tänä vuonna tulee täyteen kaksi vuotta siitä kun lopetin tupakoinnin ja raitistuin – ja ennen kaikkea päätin, että haluan elää. Tämä on minun tarinani – ja se on vasta aluillaan. Ajatus Headbanger’s Trailin perustamisesta syntyi puhtaasti rakkaudesta luontoon ja siitä kuinka paljon se on tarjonnut minulle voimavaroja sekä viisautta vaikeuksien keskellä. Tervetuloa mukaani matkalle kohti onnellista elämää!
Tänään olen kiitollinen perheestäni ja ystävistäni, jotka eivät ole luovuttaneet minun suhteeni.
– Jukka Pihlajaniemi
